Positiivisuus on nyt pop!

Olenko ihan väärässä, jos kuvittelen itse kustakin välillä tuntuvan siltä kuin ei jaksaisi enää yhtään mitään? Ei loskaista maanantaiaamua, ei ikuista taistelua kurahaalareista, ei työpäivän mukanaan tuomia haasteita. Autoradio suoltaa uutisia taantumasta ja lehdissä positiiviset pikkujutut hautautuvat hupenevien mainosten sekaan. Plaah ja syvä huokaisu. Mitä tehdä, että elämässään viihtyisi paremmin? Silloinkin, kun ei jaksaisi enää yhtään mitään?

Elämänhallintaoppaan mukaan on opittava ajattelemaan uudella tavalla. Arvostamaan itseään, vaikka muilta ei arvostusta joka hetki heruisikaan. Olemaan terveellä tavalla itsekäs. Näkemään, milloin ei tarvitse ottaa vastaan muiden nurinoita ja voivotteluita. Jaahas. Se on helpommin sanottu kuin tehty.

Asennemuutoksen voi kuitenkin aloittaa ihan pienestä. Onneksi. Niinpä päätän illalla, että huomenna on hyvä päivä – tulipa taivaalta sitten kissoja tai koiria ja olipa vastassa millainen työpäivä tahansa. Alku on vaikea, myönnän sen. Puolivälissä päivää unohdan edellisiltaisen päätökseni ja vaivun synkkyyteen, mutta kun takana on muutama syteen ja saveen syösty päivä, alan oppia, että itsestähän se tosiaan on kiinni. On aika siirtyä seuraavaan harjoitukseen.

Nyt tarvitaankin jo kättä pidempää. Kaivan esiin palan paperia ja kynän, jolla raapustan ylös ne asiat, jotka rasittavat, hermostuttavat ja valvottavat toisinaan aamuyöhön asti. Saman paperin toiselle puolelle kirjaan vastaavasti myönteiset asiat, mahtuupa sekaan muutama ihminenkin. Sen jälkeen elämänhallintaopas kehottaa minua miettimään, kumman puolen annan hallita elämääni; positiivisen vai negatiivisen. Höh, tämähän on helppoa kuin heinänteko!

Kun kahlaan elämäntapaopasta eteenpäin, minulle selviää, että uusi positiivisuuteni on oiva lisä mentaaliseen työkalupakkiini. Ikävä tilanne on edelleen ikävä tilanne, mutta positiivisen ajattelun avulla selviydyn siitä helpommin. Noh, saapa nähdä.

Myös elämänhallintaoppailla on takakantensa, jotka tulevat väistämättä vastaan. Minusta ei edelleenkään ole sukeutunut pesunkestävää naminami-ihmistä, mutta himskatti vieköön, onhan se huomattavasti mielekkäämpää kuvitella etukäteen onnistunut lopputulos kuin miettiä sitä, miten monella eri tavalla minun on mahdollista epäonnistua. Kannattaa kokeilla myös siellä päässä lehteä!

Olen osaltani päättänyt, että positiivisuus on nyt pop vähän samaan tapaan kuin keltainen on kevään trendiväri. Se sopii ihan jokaiselle, keltainen ei.

Vauva tuli taloon

Terveisiä hiekkalaatikon laidalta! Tai siis oikeastaan ei. Puolivuotiaan vauvan kanssa ei vielä hiekkakakkuja leivota eikä laatikon reunalla notkuta varsinkaan 15 asteen pakkasessa. Aloitus kuulostaa kuitenkin paljon säyseämmältä kuin ”SOS. Lähettäkää pelastushelikopteri likapyykkivuoren luo” tai ”Ostetaan kunnon yöunet”, jotka kuvaisivat nykytilannetta paljon paremmin.

Kun kahden töihinsä uppoutuneen, reissaamaan tottuneen ja riennoissa juosseen ihmisen talouteen tulee vauva, pakka menee väkisinkin sekaisin. Vielä kun tuo pieni vesseli päättää tulla 2,5 kuukautta etuajassa, maitopurkin painoisena ja viivoittimen mittaisena, voi neuvolan hyvää tarkoittaville valmennuskursseille heittää hyvästit ja toivoa, että työ tekijäänsä opettaa – tässäkin tapauksessa.

Kahden pitkän sairaalakuukauden jälkeen kotiutuminen tuntuu joka tapauksessa luksukselta – kunnes arki iskee heti ensimmäisenä yönä. Ei nukuta vauvaa, ei, eikä nukuta seuraavana eikä sitä seuraavanakaan yönä. Mutta sitä ei väsynyt äiti enää jaksa ymmärtää, ettei vauvaa nukuta päivisinkään, help! Haluan takaisin työpöytäni taakse, eihän tästä tule yhtikäs mitään!

Yhtäkkiä takana on kuitenkin ensimmäinen viikko, sitten toinen ja lopulta kokonainen kuukausi. Työpöytä tulee mieleen enää harvoin ja silloinkin vain hetkeksi. Päivät täyttyvät jokeltelusta, hampaattomista hymyistä ja niin, siitä itkusta totta kai, sillä palautteenantajana vauva on vertaansa vailla. Tunnetusti herkkähipiäisen äidin onkin pitänyt opetella olemaan loukkaantumatta siitä suorasukaisesta tavasta, jolla vauva asioista reklamoi. Myönnettäköön auliisti, ettei nahka parkkiintunut ihan yhdessä päivässä.

Vaikka vauvanhoito onkin voittopuolisesti mukavaa työtä vuorotta, olen kotona vietettyjen kuukausien aikana tullut siihen tulokseen, että viihdyn myös työssäni. Aionkin palata työpöytäni ääreen kunhan vanhempainvapaa osaltani päättyy ja luovuttaa hoitokapulan isälle, joka jättää työmatkat toviksi jäädäkseen vauvan kanssa kotiin. Tuskin maltan odottaa terveisiä, joita minulle lähetetään hiekkalaatikon laidalta.

Kun elämästä tulee hetki

Jos minä olisin itseäni vielä muutama viikko sitten jollain adjektiivilla kuvannut, niin rasti olisi ehdottomasti ruksittu kohtaan "kärsimätön". Ei riittänyt, että tiesin tämän ja tulevan päivän kulun, piti nähdä kauemmaksi. Ei ollut aikaa rauhoittua, jossain oli kuitenkin kulma, jonka takana saattoi vaania jotain. Piti tietää, koko ajan. Vaikka eihän se mitään auttanut.

Sitten tuli lauantai 12.7. Elämä typistyi hetkeen täsmälleen kello 13.41. Enää ei ole kulmia, ei tätä eikä tulevaa päivää. Ne ovat liian suuria määreitä silloin, kun elämästä tulee hetki. Hetki riittää, olen siitä kiitollisempi kuin yhdestäkään etukäteen eletystä päivästä tai viikosta. Ja niin sen kuuluu ollakin.

Minusta tuli äiti tuona hetkenä. Liian aikaisin, aivan liian pienelle pojalle, mutta hänen hennon rääkäisynsä myötä katosi kärsimättömyys. On vain tämä hetki, ja se riittää. Hetki on aika, jonka vierähtäessä ei ehdi pelätä. Ei murehtia tulevaisuutta.

Kesättää

Se on kesä kauneimmillaan - tai kylmimmillään, miten sen nyt ottaa. Etelä-Euroopassa kärvistellään suihkulähteissä hellettä paossa ja täällä noidutaan, että olisi sittenkin pitänyt laittaa se villapaita kesätakin alle. Mutta tällaistahan tämä aina on, Suomen suvi. Paitsi pari kesää sitten, jolloin joka poppeli ja ruohonkorsi kuolivat kuivuuteen eikä auringosta meinannut millään tulla loppua.

Pientaloalueasujan kannalta on kyllä hyvä, että vettä sataa, samoin töissäolijan. Ei tarvitse heilua sadettajan kanssa eikä haikailla työhuoneen ikkunan takana porottavan auringon perään. Voi hyvällä omallatunnolla olla hankimatta itselleen melanoomaa ja jättää itseruskettavat kauppaan, koska kaikki kuitenkin tietäisivät, että "tuo rusketus on purkista".

Auringossa on tosin se hyvä puoli, että elämä on silloin verkkaisempaa. Kuumalla säällä ei kukaan jaksa huhkia, joten lekottelu on sallittua ja työtehon lasku myös. Voi lähteä jäätelönhakumatkalle keskellä päivää ja unohtua puistonpenkille "kun on niiiin ihana ilma!"

Tänä kesänä toivon kuitenkin kaikkien muiden harmistukseksi, etteivät lämpömittarin lukemat kohoaisi kovin pahasti 20:n yläpuolelle ja jos niin sattuisikin käymään, niin ei sitten ainakaan viikkokausiksi. Sellaista kesää minä toivon. Kaikkien muiden harmistukseksi.

Reunaehtoja

Minun kahdeksasta neljään -työni on olla kekseliäs sanankäyttäjä, rivien täyttäjä ja osa-aikainen "sinä se osaat, niin sano nyt" -ihminen. Olen tässä roolissa vain siksi, että täyttäisin ne reunaehdot, jotka olemiselleni on asetettu. +kolmekymppisenä minulla tulee olla turvattu toimeentulo ja reppukaupalla unelmia, joita en koskaan pysty toteuttamaan.

On päiviä - joskus useampiakin - jolloin kysyjille ja käskijöille tekisi mieli sylkäistä vastaukseksi suuntäydeltä siansaksaa ja todeta vaimeasti, että siinäs näette, en minä mitään osaa enkä edes halua osata. Olen tässä roolissa vain siksi, että täyttäisin ne reunaehdot, jotka olemiselleni on asettu.

+kolmekymppisen unelmat ovat toisenmuotoisia kuin itsenäisen elämänsä kynnyksellä olevan kaksikymppisen. Itsellisyys on jo voitettu päänahka, samoin turvattu toimeentulo. Jopa omaan ulkomuotoonsa osaa suhtautua armollisemmin. Nyt haaveillaankin huolettomuudesta. Siitä, että vapaus vielä joskus koittaisi ilman, että tarvitsisi luopua niistä reunaehdoista, jotka olemisellemme on asetettu.

Juhannus juhlittu, hengissä ollaan

TV-uutisten jakkupukuinen ankkuri totesi juhannuksen olleen tänä vuonna tavallista rauhallisempi, sillä juhlahumu vaati vain 13 kuolonuhria. Aha, ja anteeksi vaan, mutta kotisohvalla moinen rupeaa väkisinkin naurattamaan. Ihanko että vakavasti rauhallisuuden mittarina pidetään sitä, mitenkä monen meistä on onnistunut selvitä juhannuksesta hengissä?

Suomalaiset ovat hyviä moittimaan itseään jälkikäteen asiasta kuin asiasta. Juhannuksen jälkeen krapulaa potevat asiantuntijat toteavatkin tv-kameroiden loisteessa, miten humalahakuista suomalaisten juominen onkaan ja miten tähän on nyt valistuksella tultava kertakaikkinen muutos. Ei siis viiniä maitokauppaan ja kaljaakin vasta yhdeksältä, kun ei kerta osata juoda ja olla. Katumus ei kuitenkaan kauaa kestä, joten kohta niitä sepalusaukisia vastarannalle uijia naarataan taas järvistä.

Kun nyt näyttää siltä, että keskikesän juhlallisuuksissa kaatuu väkisinkin miestä ja naista, niin kai se on yritettävä lopettaa juhannus vähän samaan tapaan kuin sodat maailmalla. Sitä varten on perustettava juhannusturvajoukot, joiden tehtävänä on riistää ihmisiltä vapaa perjantai ja evätä meiltä kollektiivinen lupa vetää perskännit jonkun sellaisen juhlan kunniaksi, jonka alkuperää tai syytä tuskin kovin moni meistä tietää. Saadaan se rauha Suomeenkin ja pelastetaan monen juhlijan henki. Ja jos toimenpide osoittautuu menestyksekkääksi, niin siitä sitten vaan vappua ja uuttavuotta lakkauttamaan.

Mikä tuo on? Hopeinen uralinpihlaja! Not.

Uusi piha on täynnä vihreitä omituisuuksia, joista ei ota selvää. Tuo näyttää vähän saniaiselta, mutta kuka sellaisia pihaan istuttaisi? Tai tuo. Se on ihan kuin voikukka. Mutta kasvaako niitä kukkapenkissäkin? Plaah. Eihän se pihanhoito vaikeaa voi olla eikä niillä kasvien nimillä mitään väliä varmaan ole, uskottelee sisäinen puutarhurini minulle ennen kuin isken (uudella) minikuokallani koristekiveen.

Joku - tässä tapauksessa edellinen asukas - on kuitenkin nähnyt paljon vaivaa valitessaan noita vihreitä kasviaisia (entiselle) pihalleen. Mitä jos me nyt tapetaan ne kaikki? Ollaanko me sitten huonoja pientaloalueasukkaita, kun täällä on kaikilla niin hienot pihat ja kammalla haravoidut nurmikot? Ja miksi noihin tulppaanin näköisiin tuheroihin ei tule lainkaan kukkia? Olisiko meidän pitänyt osata tehdä niille jotakin?

Kerrostaloasujana en kaivannut omaa ruusutarhaa enkä perunamaata, joten en minä niiden perässä kaupungin kivijalka-asujaimistosta lähtenyt. Lähdin, koska noen likaamien ikkunoiden takaa näkyi vain vastapäisen talon seinä, liikenteen melu tunki uniinkin ja kauniina kesäpäivänä oli aina lähdettävä jonnekin. 13 kaupunkivuotta eivät kitkeneet minusta pikkupaikkakuntalaisuutta ja halua herätä hiljaisuuteen. Nyt olen jälleen kotona.
----------------------------------------------------------------------------------